Kansanmusiikki

 

1. Suomalaisen kansanmusiikin yleispiirteitä

 

Etnomusikologi Alan Lomaxin maailmanlaajuisen laulutapoihin perustuvan luokittelun mukaan Suomi jakautuu kahteen erilaiseen alueeseen: pohjoisen saamelainen joiku ja etelän "länsimaisempi" laulutyyli. Saamelaisten laulu kuuluu Aasian arktisten kansojen musiikkiin, ja poikkeaa olennaisesti muusta Suomesta ja Euroopasta. Yllättävää kyllä, se on läheisempää sukua Pohjois-Amerikan intiaanien musiikille kuin suomalaiselle kansanlaululle.

Suomi voidaan jakaa myös itä-länsi -suunnassa. Idässä vaikuttivat ortodoksinen kirkko ja slaavilainen perinne; länteen puolestaan kulkeutuivat ensimmäisenä keski- ja eteläeurooppalaiset vaikutteet. Lännessä vaikuttivat myös luterilainen kirkko herätysliikkeineen; ortodoksisuus ei ollut niin voimakasta kuin Itä-Suomessa.

Itä- Suomelle tyypillistä kansanmusiikkia on runolaulu (kalevalainen laulu); lännessä puolestaan harjoitettiin pelimannimusiikkia. Molempia musiikkityylejä on esitetty koko maassa, mutta kalevalainen laulu säilyi pidempään Itä-Suomessa, kun taas länteen alkoi juurtua uudempi pelimannityyli. Vaikutteet kulkeutuivat lännestä Itä-Suomeen hitaammin kuin Länsi-Suomeen, ja toisaalta ortodoksinen kirkko suvaitsi pakanallisena pidettyjä kalevalaisia lauluja paremmin kuin luterilainen kirkko.

Musiikin taitajat olivat muinaisessa Suomessa arvostettua väkeä; usein ajateltiin, että he ovat saaneet taitonsa metsän haltijoilta ja tontuilta. Musiikkia kuului arkielämään ja sitä käytettiin päivän aikana erilaisissa tehtävissä (esim. karjankutsuhuudot, petoeläinten pelottelu, työn helpottaminen laulun avulla, parantamisloitsut, manaukset, ajanvietesoittelu vaikkapa paimenessa ollessa jne...).

 

2. Joiku

(juoiggus, luohti)

Joiku on saamelaisten musiikkia, joka liittyy kiinteästi heidän elämänmuotoonsa. Ne kuvastavat saamelaisten suhdetta kaikkeen ympärillä olevaan. Joiku ilmaisee ja syventää suhdetta.

Joiku kertoo hyvin harvoin yleisistä asioista. Sen esittäjä pyrkii kuvaamaan kohdettaan omasta näkökulmastaan haluamallaan tunteella (ihailulla, ivalla, kateudella...). Joikaaja ei halua vain kuvata kohdettaan, hän haluaa vangita kohteensa kokonaan. Saamelainen sanookin "joikaavansa jonkun", ei jostakin.

Aiheina ovat esimerkiksi tuulen, tulen, veden äänet, eläinten liikkeet, tunturien ääriviivat ja henkilöt. Kerrotaan, että jokaisella saamelaisella on ollut oma joikunsa, jota hän ei itse yleensä joikannut. Joiut ovat musiikillisia pienoismuotokuvia henkilöistä.

Joikujen sanat ovat viitteellisiä. Teksti saattaa olla hyvin lyhyt, tai varsinaisia sanoja ei ole ollenkaan. Sanojen sijasta käytetään tavuja (esim. nun nun, lul, lol-lo lo, go). Puhuttuun kieleen kuulumattomien tavujen käyttäminen laulussa on yleisarktinen ikivanha piirre, jonka lähtökohdat ovat ilmeisesti maagisissa rituaaleissa sekä luonnon ja eläinten äänien matkimisessa.

Melodiat liikkuvat pienellä alalla, ovat noin 2-4 -säkeisiä ja sisältävät paljon rytmistä muuntelua. Joiuntekijä saattaa aloitta uuden joiun rytmin pohjalta ja vasta myöhemmin lisätä siihen melodiaa ja sanoja. Joiulle on tyypillistä myös sävelestä toiseen liukuminen (glissando), korusävelet sekä äänen värisyttäminen, äänihuulien voimakas jännittäminen.

Joiun maagisuus avutuu vain kuuntelemalla. Joiku ei ala, ei lopu. Se on vain. Se on niinkuin ne laajat, karut tunturit, joissa se on syntynyt: niihinkin voi rakastua, niissäkään ei ole alkua ei loppua, ja niidenkin sallisi soivan tauottomana aluttomana loputtomana, niinkuin ne vielä ovat saaneet soida. (Nils-Aslak Valkeapää 1973)

Tunnettuja joikaajia:

Jouni Aikio (Kaapin Jouni), Nils-Aslak Valkeapää, Wimme Saari, Mari Boine (norjansaamelainen), Angelit

 

3. Kalevalainen laulu

 

Suomalaisten 1000 vuotta vanha kalevalainen kulttuuri on tyypillinen primitiivinen kulttuuri, jossa väestö hankkii elantonsa metsistä, vesistä ja maasta suoraan tai karjan avulla. Kirjoitusjärjestelmää ei ollut olemassa, joten tieto oli säilytettävä muistin varassa ja siirrettävä suullisesti usein musiikin ja runouden avulla. (Asplund & Hako 1981, 12.)

Tuon ajan kansanmusiikkia oli muinaisrunous, jota kutsutaan kalevalamittaiseksi tai kalevalaiseksi runonlauluksi. Sen kehitys on alkanut ennen ajanlaskuamme. Kalevalaisia lauluja on tavattu läntisiltä itämerensuomalaisilta kansoilta: virolaisilta, vatjalaisilta, suomalaisilta ja karjalaisilta. Laulut kulkivat sukupolvelta toiselle suullisena perintönä ja muuttuivat ajan mukana kulloisiinkin tarpeisiin. Kalevalainen laulu oli muinais-suomalaisille tärkein musiikin muoto.

 

Kalevalaisessa runoudessa on havaittavissa neljä eri tyylikautta:

1. Esikalevalainen kausi

- mitaltaan vapaampia kuin myöhemmät laulut

- myytteihin ja riitteihin liittyviä lauluja (karhunpeijaisrituaalit, loitsut, häälaulut, syntyrunot, esim. maailman, karhun, oluen, ohran, tulen ja kanteleen synty))

- laululla oli voimakkaasti shamanistinen leima

 

2. Sydänkalevalainen kausi

- rautakaudella (0-1000)

- kalevalaisen runouden nousukautta

- sankarirunot (esim. Väinämöinen, Louhi, seppä Ilmarinen, soturit Joukahainen, Teuri, Vetrikka, Kauko ja Ahti)

 

3. Keskiajan kalevalainen kausi

- katolinen kirkko vaikutti runojen sisältöön; pakanallisten jumalien tilalle tulevat Kiesus ja pyhimykset

- legendalaulut; esim. Piispa Henrikin surma, Jeesuksen elämästä kertovat laulut

- länsimaiset kulttuurivaikutteet (balladi)

 

4. Myöhäiskalevalainen kausi

- kalevalakielen väljeneminen (loppusointuja mukaan)

1600-luvulta eteenpäin runonlaulu alkoi rappeutua. Keruukaudella sitä tavattiin elävänä vain Suomen itäosissa.

Kalevalaisen laulun perusyksikkö on nelipolvinen trokee:

Tuuti / lasta/ tuoma / riksi
1.      2.     3.      4.

Toisinaan sanan ja runojalan pääpaino eivät ole kohdakkain (=murrelmasäe), mistä syntyy omaleimainen synkopoiva syke:

Maakun/nan ku/ritta/jaksi

Runot ovat alkusoinnullisia, ja sama asia toistetaan useaan kertaan eri sanankääntein. Sävelikkö yleisimmin pentatoninen (5-säveltä), mutta voi olla myös suppeampi tai laajempi. Aluksi ei ollut duuri-molli-tonaaliteettia.

Lauluja laulettiin vuorolauluna kaksin tai suuremman joukon ja esilaulajan vuorotteluna. Voitiin myös laulaa kaikki yhdessä tai yksin; "milloin mitenkin". Kalevalainen runonlaulu on ollut enimmäkseen yksiäänistä. Moniäänisyyttä on tavattu inkeriläisillä ja virolaisilla, joille se on juurtunut venäläisten vaikutuksesta. Suomessa moniäänisyyttä ei ole tavattu. Kalevalainen laulu säilyi pisimpään kehtolauluissa (myös Länsi-Suomessa)

Laulajia ovat esimerkiksi Ontrei Malinen (1781-1856); yksi suurista laulajista, joiden varaan Kalevala rakentuu sekä Larin Paraske (1833-1904), jota Sibelius, Edelfelt ym. taiteilijat kävivät tapaamassa.

 

 

4. Suomalaisen kansanmusiikin murros

 

Laulumuoti muuttui 1600-luvulla. Syitä olivat Ruotsin nousukausi, joka lisäsi yhteyksiä ja ruotsalaisvaikutteiden siirtymistä valtakunnan itäosiin, sekä luterilaisen kirkon vaikutus.

Ruotsin vallan loppuaikoina ja autonomian aikana luterilainen virrenveisuu juurtui syvästi Suomeen ja myös suulliseen kansanperinteeseen. Virsistä on lukuisia kansanomaisia toisintoja.

Uskonpuhdistuksen jälkeen luterilainen papisto kiinnostui katolista kirkkoa enemmän kansan tavoista, uskomuksista ja lauluista. Kalevalaista laulua pidettiin pakanallisena hapatuksena, joka oli hävitettävä. Tilalle tarjottiin hengellistä runoutta ja virsiä. Puhdasoppisuuden kaudella piispa Rothovius pyrki taikauskon lopulliseen hävittämiseen. 1646 painetussa saarnassaan hän tuomitsee kansanrunot:

Kaikista maallisista runoista ja sepityksistä joita he viljelevät ja itse sepittävät tai ovat isiltään perineet, sanoo Herramme näin: Jokainen istutus, jota taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä- - Erityisesti Jumala puhuu siitä, minkä olemme esi-isiltämme perineet ja sanoo: Teidän ei pidä elää isienne käskyjen mukaan - - eikä saastuttaa itseänne heidän epäjumalillaan.

Kalevalainen laulu säilyi Itä-Suomessa kauemmin kuin lännessä, sillä ortodoksinen kirkko "sulautti" opetuksensa osittain muinaisuskontoihin.

Talonpoikaisväestön keskuudessa uusi laulutapa, jossa vaikutteita kirkko- ja koululaulusta, ruotsalaisesta kansanlaulusta ja muusta ajan musiikkikulttuurista (varsinkin rannikkoseuduilla) -> ns. välimuotoiset laulut

 

 

5. Välimuotoiset laulut

 

Välimuotoisissa lauluissa osattiin käyttää uusia tyylikeinoja, mutta ei vielä kurinalaisesti. Niissä on usein sekava runomitta (sekä alku- että loppusointuja), ne ovat muodoltaan vakiintumattomia ja usein säkeistöllisiä. Välimuotoisia lauluja on runsaasti 1. pilkkalauluissa, 2. balladeissa, 3. leikki- ja tanssilauluissa sekä 4. kehtolauluissa ja 5. ketjulauluissa.

 

 

6. Pilkkalaulut

Suomalaiset ovat pitäneet yhtenä huvinaan pilkkalaulujen sepittämistä toisistaan. Näistä ilkikurisista värssyistä on todisteita lähinnä oikeuden pöytäkirjoissa aina 1600-luvulta lähtien. Sävelmiä ei ole merkitty muistiin. Monet henkilöt ovat jääneet elämään ei ehkä mairittelevimmassa mielessä näiden laulujen ansiosta.

Seuraavassa 1648 erään kapteenin maaherrasta sepittämä laulu:

 

Micko läxi pohian maallen

reuon nahka ottaman

Iluexen nahka ottaman

Wåitynnyri candaman

orauan nahka tuoman

teruatynnyri cans tuoman, ja lopukse jos sallitaan kirjoittaa

pasca hänen kurkkuns

 

 

7. Balladi

 

Balladi on eurooppalaisen kansanlauluperinteen keskeisin laji. Se määritellään kertovaksi kansanlauluksi, jonka juoneen sisältyvä ristiriitatilanne useimmiten ratkeaa traagiseen loppuun. Keskeisiä aiheita ovat rakkaus ja perhe. On myös historiallisia, koomisia, maagis-myyttisiä, sankareista kertovia balladeja. Osa balladeista tunnetaan lähes kaikkialla Euroopassa, osa puolestaan on paikallisia. Suomeen tuli kansainvälisiä aiheita jo keskiajalla, jolloin ne muokattiin kalevalaiseen laulutyyliin. Usein balladit olivat käännöksiä ruotsinkielisistä vastineista.

Tuttuja balladeja: Velisurmaaja, Kreivin sylissä istunut, Seida ja Rikhard

 

 

8. Leikki- ja tanssilaulut

 

Laululeikit olivat eroottisia nuorten parinvalinta- ja vaihtoleikkejä. Niitä esitettiin kokonaan tai osittain laulun säestyksellä. Laululeikkejä on esitetty jo kalevalaisella kaudella. Koreografiaan kuului kosintaa, kieltämist ja myöntymistä. Toisinaan laulun sanoissa kerrottiin, mitä milloinkin pitää tehdä.

Leikkilauluilla on usein eurooppalainen tausta; Suomeen ne kulkeutuivat enimmäkseen Ruotsin kautta. Ssanoja ja melodioita on sekoiteltu usein keskenään. Esimerkiksi laulua Läksin minä kesäyönä käymään on laulettu ainakin kahdella ruotsalaisperäisellä sävelmällä. Sanojen ja sävelmien siirtyminen laulusta toiseen oli hyvin yleistä; jos sanat sopivat melodiaan, ei mikään estänyt tekemästä uusia yhdistelmiä. Osa lauluista on painettu arkeille (=arkkiveisu), mikä on edesauttanut leviämistä ja suosiota kansan keskuudessa.

Tanssin yleistyminen vaikutti vanhan leikkilauluperinteen vähittäiseen häviämiseen. 1700-luvulla pelimannimusiikki yleistyi, ja alettiin hyppelemään polskan tahtiin.

Leikkilauluja: Lampaan polska (koreografiasta riippuen joko leikkilaulu tai polska), Kalliolle kukkulalle

 

 

9. Kehtolaulut

 

Kalevalainen laulu säilyi pisimpään kehtolauluissa (myös Länsi-Suomessa). Osa lauluista (esim. Nuku nuku nurmilintu) on säilynyt nykypäiviin saakka. Kuten muussakin kansanmusiikissa, samalla sävelmällä on saatettu laulaa useita eri sanoja.

Kehtolauluissa kuuluu ihmisten läheinen suhde luontoon ja lähiympäristöön:

Tuuti lasta nukkumaan

kaikki tuomet kukkimaan

tervaskannot lehtimään

itikatkin istumaan

eikä lasta imemään

Juva 1899

Lapsen hellittelynimiä on lukemattomia. Häntä kutsutaan nurmilinnuksi, nurmennukaksi, pellonkukaksi, tuomenkukaksi, tupakkarullaksi, helerväiseksi heinäkukaksi tai kauniiksi kanervankukaksi.

Lauluissa käsitellään myös nykyihmistä oudoksuttaen kuolemaa:

Tuutin lasta Tuonelahan

tuonne kirkon naapurihin

alle nurmen nukkumahan

maan alle makajamahan.

Tupa on suuri Tuonelassa

manalan majat avarat.

Tuonen kätkyt on parempi

manan kätkyt kaunihimpi.

Kivennapa 1938

 

Tuonela kuvataan kotoisaksi paikaksi, jossa lapsen on parempi olla kuin täällä maan päällä. Maalaisten elämä oli raskasta, ja tuudittaja purkaa ehkä omaa väsymystään ennemmin kuin toivoo oman lapsensa kuolemaa. Varsinkin naisten ja tyttöjen elämä oli kovaa. Tyttö ei voinut poikien tapaan vaikuttaa paljoakaan omaan elämäänsä, vaan onni tai onnettomuus oli riippuvainen aviomiehestä: "Parempi tytön Tuonelassa kuin kehnon miehen kainalossa." Lapsikuolleisuus oli myös huomattavasti yleisempää kuin nykyisin. Toisaalta lapsen kuolemaa pelättiin, koska lapsi (yleensä poika) oli myös vanhempien vanhuuden turva.

 

 

10. Ketjulaulut

Ketjulauluja on laulettu jo kalevalaisella kaudella. Se säilyi, vaikka kansan keskuuteen tulikin uusi laulutapa. 1800-luvulla se oli erityisesti lasten perinnettä. Ketjulauluja on esitetty paitsi lauluina myös loruina.

 

 

11. Polska

Polska oli 1700-luvun valtatanssi. Niitä on soitettu ja laulettu sanoin ja rallattamalla. Suomalainen laulupolska oli usein rallattamista, ja sanoja käytettiin vain melodian muistamisen helpottamiseksi.

Varhaisia laulupolskamuistiinpanoja ei ole, mutta oletetaan, että se edustaa rekilaulua varhaisempaa kansanlaulukerrostumaa.

 

 

12. Rekilaulu

Kirjapaino- ja lukutaito tulivat suullisen perinteen rinnalle 1700-1800 -luvuilla, jotka olivat arkkiveisujen kulta-aikaa. Vakavien balladien rinnalle tuli myös kylän nuorten suhteita heijastelevat rekilaulut. Riimillinen rekilaulu kehittyi 1700-luvun loppupuolella, mutta varsinaista kukoistusaikaa oli 1800-luku.

'Rekilaulu'-sana tulee todennäköisesti saksan Regenlied-sanasta, joka tarkoittaa tanssi-ja piirilaulua. Sen yleinen sepityskaava on, etttä ensimmäinen säe on ns. luonnonjohdanto (Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä), jonka jälkeen päästään itse asiaan, eli laulaja kertoo jonkin itseensää liittyvän asian (niin on nuori sydämeni ajatuksia täynnä). Säkeillä ei ole yleensä suurtakaan yhteyttä toisiinsa; pääasia on, että ne ovat riimilliset.

Rekilauluja lauloivat enimmäkseen nuoret. Aiheet käsittelevät rakkautta ja omaa nimetöntä rakastettua, kultaa, heilaa, henttua, heiliä, hellua... 1800-luvulla vanhempien mielipide ei vaikuttanut enää yhtä paljon kuin aikaisemmin. Nuoret halusivat tehdä valintansa itse eikä kuten suvun tai talon etu vaati. Toisaalta lauluissa heijastuu nuorten ryhmähenki: nuoriso protestoi kylän moraalisääntöjä valvovaa elintä - juoruämmiä - vastaan. Tytöt ja pojat kävivät myös keskenään kiusoittelukilpaa lauluilla:

Tämän kylän flikkain vieressä on kuin pukki tuomiolla. Ei niitä viitsi halata, eikä halaamatta olla.

Tässä kylässä poikia on, mutt heiss on pieni vika: suu on toisella korvalla ja nassuttaa kun sika.

Kyllä tässäkin kylässä likkoja on, mutta on niin julmaa sorttii: pitkä selkä, matalat jalat ja kävelee ko sika lortti.

1800-luvun puolessavälissä yhteiskunnalliset muutokset tuntuivat ihmisten elämässä ja jättivät oman leimansa ajan laulustoon. Teollistuminen, rautateiden rakentaminen, tukkityömaat, Amerikan siirtolaisuus ja uusien markkinapaikkojen synty vaikuttivat monin tavoin maaseudun elämään. Länsi-Suomessa käytiin suuria kylätappeluita, miesmurhia tapahtui ja pahimmat rikolliset karkotettiin Siperiaan. Tappelulaulut (Isontalon Antti ja Rannanjärvi), vankilalaulut, siirtolaislaulut, kulkuri- ja tukkilaislaulut sekä merimieslaulut kertovat omalla tavallaan ajan hengestä ja tuon ajan ihmisten elämästä.

Lauluja sepitettiin usein työn ohessa: rautatietä tehdessä, äkeellä ajettaessa, voita kirnuttaessa, villaa huovutettaessa... Lauluja tehtiin myös illalla puhdetöinä isommalla joukolla. Samuli Paulaharju (joka on muuten asunut Tuirassa Starin vieressä olevassa sinisessä talossa) kirjoittaa:

Nuoret olivat parhaita laulumestareita. Iltaisin ja yömyöhällä, kun joukolla istuttiin tyttöjen lutissa, tehtiin laulua niin että lutti kaikui. Talvella istua kykötettiin tuvassa takan ympärillä maatapnoihin asti ja laulunteko oli työnä... Päretuli ritisi ja värvytteli ja lykkäsi savua, sitä mukaa nuorten mielikin liikahteli ja tuotti toinen toistansa sattuvampia ja repäisevämpiä säkeitä. Laulua sorvailevassa seurassa tavallisesti pantiin laululle kohta sopiva nuatti, sillä joukossa oli aina jollakin hyvä nuattikuusa. Ja silloin oli uusi laulu valmis. Kun pyhä tuli, se lähti vaeltamaan pitkin kylänaittia sekä sitten lentämään yli lakeuksien.

Voi niitä aikoja....

 

 

13. Pelimannimusiikki

 

Soittimia

Kun kansanlaulussa tapahtui murros 1600-luvulla, myös soitinmusiikkiin saatiin uusia vaikutteita. Kanteleen, jouhikon ja paimensoittimien rinnalle tuli uusia soittimia, kuten viulu. Viulu tuli Suomeen Ruotsista ja yleistyi n. 1600-luvulla. Savossa ja Karjalassa se yleistyi kuitenkin vasta 1800-luvulla.

Klarinetti yleistyi 1700-luvulla sotilasmusiikin myötä. Kansan keskuudessa klarinetti ristittiin klaneetiksi, klanetiksi, flaneetiksi, planeetiksi, lanetiksi, larinetiksi tai yksinkertaisesti pilliksi.

Harmonikka (hanuri, haitari, kurttu, pirunkeuhkot) tuli Suomeen 1800-luvulla venäläisten laukkukauppiaiden ja sotilaiden välityksellä. Aluksi hanuria pidettiin usein liian kovaäänisenä, mutta vähitellen se sai arvostusta kansansoittimena ja muodostui suomalaisen musiikin välttämättömäksi osaksi.

Uusien soittimien tuleminen on aina herättänyt närkästystä ja pelkoa vanhojen soittimien katoamista kohtaan. K.A Gottlund suri sitä, että vinkuvat viulut hävittävät kokonaan kanteleen helinän. Kaarlo Sovijärvi ei sietänyt hanurin renkutusta ja valitti viulun ja kanteleen joutumista museotavaroiksi. Toisaalta soittimien "pelossa" oli kyseessä myös huoli vanhojen sävelmien katoamisesta. Pelimannimusiikin tahtiin tanssittiin mm. polskaa, menuettia, valssia, jenkkaa ja polkkaa.

 

"Ei häis mitään tehty ilman musiikkia."

Suomalaisissa häissä on perinteisesti ollut kaksi osaa: morsiamen läksiäiset hänen omasta kodistaan ja varsinaiset häät sulhasen kotona. Itä-Suomessa juhlakaava säilyi 1900-luvulle asti. Kirkollisella vihkimisellä ei ollut paljoakaan merkitystä Itä-Suomessa toisin kuin Länsi-Suomessa, jossa se oli häiden olennainen osa. Pelimannit soittivat häissä tanssimusiikkia, varsinkin polskia. Pelimannien palkkauksella häiden järjestäjät voivat myös osoittaa varallisuuttaan; mitä enemmän soittajia, sitä vauraampi jarjestäjä.

Pelimannit opettelivat musiikin ilman nuotteja korvakuulolta. He muuntelivat melodioita, ja jos jokin kohta oli unohtunut, he keksivät siihen oman variaationsa. Pelimannit olivat enimmäkseen miehiä; naiset soittivat kanteleita ja lauloivat.

Pelimanneja arvostettiin heidän soittotaitonsa ansiosta, ja heitä kestittiin runsaasti varsinkin häissä. Palkkaa maksettiin taitojen mukaan. Toisaalta he olivat kuuluisia myös kovasta viinapäästään: häissä tarjottiin paljon juotavaa, eikä soittajan sopinut sammua kesken soiton. Osa ihmisistä ei pitänyt soittamista rehellisenä työnä, vaan pelimannit olivat heistä huikentelevaisia ja laiskoja. Poikkeuksellisen taitavan soittajan epäiltiin saaneen lahjansa paholaiselta tai vedenhaltijalta.

Pensarin veljekset Karstulasta oppivat soittamaan kuulemma seuraavasti:

Soittajan on mentävä juhannus päivänä kirkon aikana kosken rannalle kivelle istumaan. Ja hänen on sidottava vyölleen punanen lanka tai vaate vyö, ja se on sitottava veto solmuun vasemmalle kupeelle solmu. Kun soittaja mänee koskikivelle, on hänen soitettava vaikka ei osaa. Kun aurinko laskee, tulee koskesta kosken haltia siihen vyöhön ja se opettaa soittamaan. Ja se opettaa niin kauvan kun aurinkon terä rupeaa näkymään. Siksipä on veto solmu vetettävä auki vyössä silloin kuin aurinkon ruskot alkaa hohtaa. Sillä jos solmu jää auki vetämättä, veis kosken haltia koskeen kun aurinkon terä alkaa näkyä. Wyön se vie mukanaan kun se on irti solmusta. Tällä tavalla on veten haltia opettanut kuulusat Pensarin veljekset soittamaan, jotka olivat kotosi etelä Suomesta. Pensarit oli viulun soittajia.

Ei muuta kun opettelemaan.

 

14. Kansanmusiikki tänään

Viimeiset perikymmentä vuotta ovat olleet kansanmusiikin arvostuksen nousukautta. Kaustisen kansanmusiikkijuhlia vietettiin ensimmäistä kertaa 1968. Nykyään juhlat ovat suomalaisen perinnemusiikin ja toisaalta kansainvälisen musiikin mahtava katselmus. Myös uudet yhtyeet ja uudentyyppinen kansanmusiikki ovat löytäneet tiensä Kaustisen festivaaleille.

Kansanmusiikki on saanut arvostetun aseman suomalaisessa musiikkikulttuurissa. 1967 perustettiin nykyinen Kansanmusiikkiliitto, joka osaltaan edistää musiikin esilletuomista ja välittää tietoa kansanmusiikista. 1970-luvulla perustettiin myös Kaustisen Kansanmusiikki-instituutti sekä Folkmusikinstitutet. Tutkimustyön ohella instituuttien toimintaan kuuluu myös perinteen tallentaminen sekä osallistuminen opetustyöhön.

1980-luvulla Sibelius-Akatemiaan perustettiin kansanmusiikin koulutusohjelma. Tämä on osaltaan tuonut nuoria muusikoita kansanmusiikin pariin sekä lisännyt kansanmusiikin arvostusta. Yliopiston puitteissa nuoret muusikot ovat päässeet toimimaan yhdessä ja kokeilemaan uusia suuntia. Tästä onkin seurauksena monia kuuluisia kokoonpanoja.

Uusi kansanmusiikki on jo olemassaoleva käsite. Nuoret muusikot yhdistelevät rohkeasti erilaisia musiikkityylejä sekä eri kulttuurien musiikkia. Tämän päivän kansanmusiikki on siis yhdistelmä uutta ja vanhaa, omaa ja vierasta. Myös uudet soittimet ovat tulleet vanhojen perinteisten lisäksi. Esim. kitara, erilaiset rummut ja sähköiset instrumentit on hyväksytty myös kansanmusiikkiin.

Suomalaiset kansanmusiikkiyhtyeet ovat saavuttaneet mainetta ulkomaita myöten. Kuuluisimpia lienee Angelit ja Värttinä. Myös hanuristi Maria Kalaniemi on huomattu ulkomailla. Muita eturivin uusia kansanmuusikoita tai ryhmiä ovat mm. rock-pohjainen Folkkarit, perinteitä kunnioittava Troka, hanuristi Kimmo Pohjonen sekä monessa mukana oleva Arto Järvelä. Timo Alakotila on esimerkki erinomaisesta uusien sävellysten ja sovitusten tekemisestä.


Taidemusiikki

 

1. Keskiaika

 

Kirkko hallitsi Euroopassa taiteita, tieteitä ja usein myös yhteiskunnallista elämää, minkä takia taidemusiikki kehittyi aluksi pitkälti kirkon piirissä. Musiikilla oli keskiajan ihmisille tärkeä merkitys, se kuului kaikille ja oli osa arkipäivän viettoa: uutiset levisivät laulamalla, kauppiaat tarjosivat tavaroitaan laulamalla ja huutamalla, turnajaisissa ja sodissa soitettiin, juhlissa soitettiin ja tanssittiin, pilkkalauluilla kritisoitiin vallanpitäjiä. Majatalot ja kapakat (maalla myös niityt) olivat suosittuja kokoontumispaikkoja, joissa vietettiin vapaa-aikaa, järjestettiin kestejä, laulettiin ja tanssittiin.

 

Keskiaika Suomessa n. 1150-1530

Suomen keskiajan katsotaan sijoittuvan n. vuodesta 1150 vuoteen 1523, jolloin Kustaa Vaasa nousi valtaan Tukholmassa ja reformaation aika alkoi.

Kirkollista musiikkia sääteli ylikansallinen katolinen kirkko. Varhaisinta taidemusiikkia Suomessa oli katolinen latinankielinen kirkkolaulu eli gregoriaaninen laulu, joka tuli n. 1100-luvun puolivälissä Suomeen. Keskiaikaiset laulut kulkeutuivat Suomeen munkkien, kauppiaiden ja opiskelijoiden mukana. Soittimia ei kirkoissa käytetty, sillä ne kuuluivat maalliseen musiikkiin ja niitä soittivat etupäässä jonglöörit, näyttelijät, tanssijat ja muut huvittajat.

Kirkon lisäksi koulut olivat musiikin keskuksia. Turkuun perustettiin 1200-luvulla katedraalikoulu, jonka tehtävänä oli pappiskoulutus ja dominikaanimunkkien luostarikoulu. Laulu oli koulussa merkittävimpiä oppiaineita, sillä laulutaito oli edellytys pappisuralle pääsyyn. Vuoden 1571 koulujärjestyksen mukaan oppiaineita olivat musiikki, latina ja uskonto.

 

Piae Cantiones (ensimmäinen painos v. 1582)

Piae Cantiones (=hurskaat laulut) on kokoelma lauluja, joita teinit lauloivat Ruotsissa ja Suomessa keskiajalta lähtien. Oppilaat viihdyttivät ihmisiä lauluillaan ja keräsivät samalla rahaa. Laulut olivat hengellisiä joulu-, pääsiäis- ja helluntailauluja, historiallisia lauluja sekä valituslauluja maailman turhuudesta ja ihmiselämän lyhyydestä. Tutkijoiden mukaan PC ei sisällä kaikkia laulutyyppejä, joita Suomessa tuohon aikaan esitettiin, vaan katedraalikoulun rehtori on todennäköisesti karsinut siitä "kevytmieliset" laulut pois.

 

Missale Aboense (1488)

Turun kirkon messukirja, joka sisälsi messun tekstiosat ja tyhjiä nuottiviivastoja täydennettäväksi, minkä takia säilyneet kappaleet poikkeavat toisistaan.

 

2. Renessanssi (n. 1450-1600)

 

Maallinen musiikki alkoi saada yhä enemmän jalansijaa. Renessanssin aikana alettiin vaatia, että kulttuurin piti irrottautua kirkon holhouksesta. Kirkko alkoi menettää valtaa ja opit kokivat muutoksia. Renessanssin (it. "uudestisyntyminen") aikana heräsi kiinnostus antiikin Kreikan ja Rooman ajattelua ja taidetta kohtaan. Ajan merkittäviä vaikuttajia olivat mm. Kopernikus, Galilei, Leonardo da Vinci, Michelangelo, Shakespeare, Vasco da Gama, Kristoffer Kolumbus ja Martti Luther.

Muusikot riippuvaisia mesenaateista (=taiteiden suosija). Kirkon lisäksi hovit olivat tärkeitä työllistäjiä. Musiikilla oli keskeinen asema, sillä jokaisen sivityneen ihmisen oletettiin hallitsevan musiikillisia taitoja ja teoriaa.

 

Renessanssi Suomessa

Suomessa ei ollut Euroopalle tyypillisiä hoveja, joissa harrastettiin soitinmusiikkia, joten sen kehitys oli hidasta. Keskiaikaisissa juhlissa on ollut pelimanneja ja trubaduureja, mutta ensimmäiset merkinnät ovat vasta 1400-luvulta. Suomen linnoissa saatiin nauttia Tukholman hovin musiikista vain silloin, kun kuningas tai joku hänen perheenjäsenistään vieraili Suomessa. Muusikot olivat mukana matkalla symboloiden kuninkaan valtaa.

Kustaa Vaasa nimitti 1556 suosikkipoikansa Juhanan Suomen herttuaksi. Hänen aikanaan Turun linnassa oli lyhyt hovimusiikin ajanjakso. Soittajina toimivat esimerkiksi Henrik Ppatarummunlyöjä, Simon torvensoittaja, Matts viulunsoittaja, Bertil rumpali ja Jöran van Heiden (soittaja ja soittokunnan johtaja)

 

 

3. Barokki (1600-1750)

 

Sana barokki tarkoittaa muodoltaan epämääräistä helmeä ja se syntyi alunperin pilkkanimeksi uudelle koristeelliselle rakennustaiteelle. Kuvataiteissa barokin edustajia ovat mm. Rubens ja Rembrandt.

Musiikissa barokille tyypillinen koristeellisuus kuuluu runsaina korukuvioina ja samanaikaisena jykevyytenä ja mahtipontisuutena. Polyfonia kehittyi; musiikkia ajateltiin vaakasuorina linjoina, jolloin päällekkäin oli monta itsenäistä ääntä.

Barokkimusiikin avulla yritettiin ilmaista tunteita tiettyjen sääntöjen mukaisesti. Sille on tyypillistä melodioiden ja rytmikuvioiden jatkuvuus sekä terassidynamiikka, jossa äänen voimakkuuden vaihtelut tapahtuvat nopeasti, portaittaisesti. Duuri-molli -tonaliteetti oli vallalla renessanssin moodien (kirkkosävellajien) sijaan.

Barokin säveltäjiä olivat esim. Antonio Vivaldi, Henry Purcell, Jean Baptiste Lully, Georg Friedrich Händel ja J. S. Bach.

 

Suomen musiikki 1600-luvulla

Suomessa ei sävelletty varsinaista barokkityylistä musiikkia ollenkaan, sillä ensimmäiset säveltäjät, joista on säilynyt tietoa ovat vasta klassismin aikana vaikuttaneita.

Turku oli musiikkielämän keskus. Kaupungeissa toimi kaupunginpiipareita, jotka avustivat porvarison juhlissa ja jumalanpalveluksissa. Turun katedraalikoulun nuottiluettelon perusteella (1679-1685) soittajien ohjelmistossa on ollut alankomaalaisten ja saksalaisten säveltäjien teoksia. Turun akatemialla oli suuri merkitys musiikkikulttuurin kehittäjänä. Akateemisiin tilaisuuksiin tarvittiin musiikkiesityksiä, joista vastasivat ylioppilaat.

 

 

4. Klassismi n. 1750-1820

 

1700- luvun alkua hallitsi barokin mahtipontisuuden jälkeen tunteellinen galantti (esiklassinen) tyyli. Klassisen musiikin pääasiallinen syntyalue oli Keski-Euroopan saksaa puhuvat/saksalaisen vaikutuksen allaolevat maat.

Klassismin musiikille ovat tyypillisiä selkeät rakenteet ja homofonia (yksi melodiaääni, jota muut säestävät). Musiikin tuli olla jaloa ja viihdyttävää, liikuttavaa ja tunteellista kuitenkin säädyllisyyden rajoissa. Musiikki ei saanut myöskään olla liian monimutkaista ja yllätyksellistä. Aikakauden merkittävimmät säveltäjät olivat Joseph Haydn, Wolfgang Amadeus Mozart ja Ludwig van Beethoven (viimeinen "klassisti", ensimmäinen romantikko).

Suomen klassismi (Kustavilainen aika)

1700-luvulla vallassa oli taiteita suosiva Kustaa III, ja Suomen musiikkielämä alkoi kukoistaa. Musiikkiyhdistykset pitivät yllä musiikkitoimintaa ja muita kulttuurillisia harrastuksia.

Aurora-seura piti yllä isänmaallisia ja kansallisia kulttuuriharrastuksia. Kokouksissa laulettiin ja soitettiin, ja pidettiin myös ensimmäiset julkiset konsertit.

Turun soitannollinen seura loi perustan konsertti- ja orkesterielämälle. Orkesterissa soitti sekä ammattimuusikoita että harrastajia. Seuralla oli laaja nuotisto ja oma soitinkokoelma. Ohjelmisto koostui tuon ajan eurooppalaisesta musiikista (Händeliä, Haydnia, Mozartia, Beethovenia). Seura järjesti 2 konserttia viikossa jäsenille säätyyn katsomatta; sukupuoleen sen sijaan katsottiin sitäkin enemmän, sillä naisia ei otettu jäseniksi eikä lauantaikonsertteihin. Naisille järjestettiin pari kertaa vuodessa oma konsertti. Konsertteihin tarvittiin kuitenkin naisia varsinkin vokaaliteoksia esittämään, joten vuonna 1795 maaherra Willebrandt antoi tyttärensä esittää laulun julkisessa konsertissa avaten portin muillekin musikaalisille naisihmisille.

Ylhäisökodeissa harrastettiin kamarimusiikkia ja laulua, mikä kuului ajan tapoihin. Yksityisillä ihmisillä olleista nuottikirjastoista on päätelty, että musiikin harrastaminen on ollut monipuolista ja ajanmukaista. Musiikkia pidettiin yleishyödyllisenä toimintana.

Ensimmäinen merkittävä suomalainen taidemusiikin säveltäjä oli Erik Tulindberg (1761-1814), joka toimi Oulussa lääninkamreerina. Hänen sävellyksistään on säilynyt 6 jousikvartettoa, viulukonsertto ja joitakin pienempiä sävellyksiä. Tulindberg sai vaikutteita musiikkiinsa varsinkin Haydnilta.

Muita klassismin säveltäjiä olivat mm. Thomas Byström, Bernhard Henrik Crusell ja Carl Ludvig Lithander.

 

 

5. Romantiikka (n. 1800-luku)

 

Romantiikan aikaa kuvataan usein "yksilöllisyyden ja vastakohtaisuuksien vuosisadaksi". Romanttisessa musiikissa pyritään subjektiivisten tunteiden ilmaisuun. Klassisessa tyylissä muoto ja materiaali pyrkivät tasapainoon; romantikot puolestaan halusivat irti säännöistä ja selkeys korvattiin vihjauksilla ja symboliikalla. Melodiat muuttuivat epämääräisemmiksi ja harmonia monipuolisemmaksi. Kromaattisuus, dissonanssit, modulaatiot, kontrastit ja voimakkaat dynamiikan muutokset kuuluivat romantikon tyylikeinoihin.

Suomen romantiikka (n. 1800-luku)

Helsingistä tuli musiikkielämän keskus Turun palon takia. Yliopisto oli aluksi musiikkielämän keskus. Kuorotoiminta alkoi kehittyä, ja sävellettiin paljon yksinlauluja, kuoromusiikkia ja pienimuotoisia kappaleita. Kansanmusiikki vaikutti paljon 1800-luvulla syntyneisiin sävellyksiin, sillä elettiin kansallisen romantiikan ja isänmaallisen idealismin aikaa. Laulun avulla ilmaistiin isänmaallisuutta ja muita henkisiä aatteita.

Kansallisromantiikka ajoittuu n. 1800-luvun loppupuolelta Suomen itsenäistymiseen. Tarkoituksena nostaa kansanperinne ja -kulttuuri kansallisen taiteen perustaksi, vahvistaa kansallista identiteettiä ja tukea itsenäistymispyrkimyksiä. Sävellyksissä käytettiin runsaasti kansanlauluvaikutteita. Aloitettiin myös kansanrunouden ja - musiikin tallentaminen. Sibelius-Akatemia ja Helsingin kaupunginorkesteri perustettiin vuonna1882.

Fredrik Pacius (1809-91)

Pacius oli merkittävä organisoija, musiikinopettaja, säveltäjä ja musiikkielämän kehittäjä. Hän sävelsi kuoro- ja yksinlauluja, viulu- ja orkesteriteoksia sekä oopperoita. Ensimmäinen suomalainen ooppera Kaarle-kuninkaan metsästys on hänen käsialaansa. Pacius sävelsi myös Maamme-laulu J.L Runebergin Vårt land -runoon.

Muita romantiikan ajan säveltäjiä:

 

 

6. 1900-luvun taidemusiikki

 

1900-luvun musiikilla ei ole yhtenäistä säännöstöä ja tyylipiirteitä. Tonaalisuus kehitettiin äärimmilleen ja lopulta romutettiin (12-säveljärjestelmä, atonaalisuus). Vanhojen sävellystekniikoiden tilalle etsitään uusia vaihtoehtoja. Säveltäjät haluavat kokeilla uusia soitinyhdistelmiä ja soittotapoja ja hyödyntää ajan teknologiaa.

Suomalainen 1900-luvun taidemusiikki

Suomen itsenäistymisen jälkeen seurasi musiikissa mielenkiintoinen ajanjakso. 1920-luvulla myöhäisromantiikka huipentui ja toisaalta modernismi alkoi kehittyä. Modernistit Ernst Pingoud, Väinö Raitio, Uuno Klami ja Aarre Merikanto etsivät uusia virtauksia Euroopasta. He käyttivät sävellyksissään paitsi romanttisia myös impressionistisia ja ekspressionistisia piirteitä.

Sodan jälkeen Einar Englundin sinfoniat aloittivat uuden aikakauden. Uusklassisimista tuli vuosikymmenen muotisuuntaus ja Englundista sen johtohahmo.

1950-luvulla dodekafoniasta tuli useiden säveltäjien käyttämä sävellysmetodi. Esim. Erik Bergman, Joonas Kokkonen, Einojuhani Rautavaara ja Paavo Heininen kokeilivat sitä osan edetessä myös sarjallisuuteen.

1960-luvulla konserteissa kuultiin esimerkiksi kenttätekniikkaa ja improvisointia. Aloitettiin myös elektronimusiikin säveltäminen. Selkeitä koulukuntia ei ollut , vaan säveltäjät loivat ennemminkin omia persoonallisia tyylejä. Pekka Kostiainen ja Harri Wessman jatkavat vapaatonaalista suuntausta, ja Mikko Heiniö ja Kalevi Aho yhdistelevät monenlaisia elementtejä Ej Rautavaaran tapaan. Huomattavaa on, että säveltäjät eivät useimmiten pysy yhdessä tyylisuuntauksessa, vaan käyvät uransa aikana useita suuntauksia läpi.

1970-luvun lopulla alkoi uusi säveltäjäpolvi murtautua jälleen esiin. Tähän polveen kuuluivat esim. Kaija Saariaho, Magnus Lindberg, Eero Hämeenniemi, Esa-Pekka Salonen ja Olli Kortekangas. Vuonna 1977 perustettiin Korvat auki -yhdistys, jonka tarkoituksena oli edistää uuden musiikin asemaa Suomessa.

 


Iskelmämusiikki

Tänä päivänä yksi vahvimmista suomalaisten tuntoja ja elämää esille tuovista musiikin muodoista on iskelmämusiikki. Sanana iskelmä tuli Suomeen saksan kielen sanasta schlager "=iskelmä". Iskelmä tuli Suomeen Saksasta 1920-luvulla, jolloin siitä usein käytettiin nimitystä schlaageri.

1920-30-luvut

Suomalaisen iskelmämusiikin alkutaival perustui vielä paljolti kansanlauluihin, kupletteihin ja käännöskappaleisiin. Suurimman suosion suomalaisten keskuudessa saavutti tasajakoinen fox-trot ja kolmijakoisista valssi. Alkuajoista lähtien suomalaisen iskelmän suosio on ollut kiinteästi sidoksissa tanssilavakulttuuriin - iskelmän suosio on ollut suoraan riippuvainen lavatanssien suosiosta. Iltamissa oli tapana, että ohjelman alkuun esitettiin runoja, puheita, näytelmiä ja taidemusiikkia, minkä jälkeen voitiin aloittaa tanssit.

Vuonna 1926 Helsinkiin rantautui s/s Andania, jolla oli soittamassa amerikansuomalaisten muodostama dixieland- jazzbändi. Suomalaiset muusikot kuulivat tätä uutta rytmiä ensimmäistä kertaa, ja vaikutus oli valtava; perustettiin useita suomalaisia jazzbändejä, jotka pyrkivät jäljittelemään tuota erikoista synkopoivaa rytmiikkaa. Jazzbändit soittivat lähinnä Helsingin ravintoloissa, joissa yleisönä oli oppikoulunuorisoa. Musiikki oli kohtalaisen nopeatempoista instrumentaalimusiikkia, jossa eri soittimet sooloilivat vuorollaan. Sähköisiä äänentoistolaitteita ei tuohon aikaan vielä ollut, joten bändit olivat täysin akustisia. Bändin muodostivat puhaltimet (klarinetti, trumpetti, pasuuna, saksofoni), kitara, rummut ja ”läskibasso”.

Myöhemmin huomattiin, että jos lauluihin tehdään sanat, ne jäävät paremmin ihmisten mieliin. Niinpä kuuluvaääniset laulusolistit saivat paikkansa bändin keulahahmoina. Ääntä vahvistamaan käytettiin megafoneja, että lemmenkuiskeet kuuluivat sankankin tanssijoukon seassa. Kuuluisia solisteja olivat esim. Georg ja Eugen Malmstén.

Matkagramofonien hinnan laskeminen ja levytuotannon lisääntyminen aiheuttivat Suomessa gramofonikuumeen vuoden 1929 kieppeillä. Ture Aran levyttämä Emma-valssi (alun perin kansansävelmä) oli kappale, jota myytiin valtavat määrät.

Sota-aika

Talvisodan aikana muusikot olivat rintamalla ns. viihdytysjoukkoina. Rintamamusiikki koostui

Jazzin kehitys pysähtyi sota-ajaksi. Tätä hilpeää musiikkia ei pidetty soveliaana ajan oloihin, ja toisaalta amerikkalainen alkuperä ei sopinut Suomen kytköksiin Saksan kanssa. Tuolloin sävellettiinkin runsaasti saksalaistyyppistä marssimusiikkia. Myös käännöksiä saksasta suomeen tehtiin. Suomalainen säveltäjä Toivo Kärki voitti vuonna 1939 kansainvälisen sävellyskilpailun ,jonka palkintona oli levytyssopimus Amerikassa. Palkinto jäi kuitenkin käyttämättä talvisodan takia. Rintamia kiertäneitä artisteja olivat mm. Harmony Sisters, Jorma Ikävalko, Esa Pakarinen ja Reino Helismaa.

1950-luku

1950-luvulla sodan keskeyttämä jazzin kehitys alkoi uudelleen. Sodan jälkeen haluttiin kepeää musiikkia, joka vie sodan tapahtumat mielistä. Haettiin eksotiikkaa italialaisista käännösiskelmistä, etelä-amerikkalaisista tyyleistä kuten mambo, cha-cha, bossa nova, rumba ja samba.

Suomi-filmi alkoi tuottaa liukuhihnalta suomalaisia elokuvia, joissa muusikoilla oli merkittävä osa. Kipparikvartetti lauloi itsensä suomalaisten sydämiin Kaunis Veera-elokuvassa, ja rillumarei-kulttuuri, joka herätti kulttuuriväessä närää, sai alkunsa Rovaniemen markkinoilla-elokuvasta. Tosin elokuvan sankarit Pakarinen-Helismaa-Kärki-Ikävalko olivat rillutelleet jo sota-ajan viihdekomppanioissa.

Naisartistit alkoivat 50-luvulla saada yleisön suosiota. Äänentoistotekniikka mahdollisti uuden hiljaisemman ja pehmeämmän äänenkäyttötavan, ja tyttömäisesti kujertavia artisteja alkoi ilmaantua mm. iskelmätähti-kilpailujen ansiosta. Suosittuja laulajia olivat mm. Laila Kinnunen, Pirkko Mannola, Annikki Tähti, Helena ”ranskalaiset korot” Siltala, Brita Koivunen ja Laila Halme. Miesartisteista esimerkiksi Olavi Virta ja Tapio Rautavaara nauttivat koko kansan suosiosta. Ajan keikkaolosuhteet olivat varsin alkeelliset pitkine välimatkoineen, huonoine teineen ja puutteellisine takahuoneineen, ja moni artisti tutustuikin turmioksi asti viinan kiroihin.

1960-luku

Iskelmän suosio jatkui suomalaisten musiikin ja tanssin ystävien korkealla 1960-luvulle saakka, kunnes rockmusiikki rantautui Suomeen ja sai vahvan otteen levymyynnissä. 1960-luvulla syntyneen suomalaisen rockkulttuurin rinnalle iskemämusiikissa nousivat humpat ja tangot. Humppa oli jatketta 20-luvun ”jazzille”, joka elvytettiin henkiin mm. Kankkulan kaivo -nimisessä radio-ohjelmassa. Humppa suoraviivaisena ja helposti tanssittavana iskostui suomalaisiin tanssinystäviin ja on yksi suosituimmista tanssimuodoista vielä tänäkin päivänä suomalaisessa tanssimusiikissa.

Tango oli ilmiönä suomalaisille tuttu jo 1920-luvulta lähtien, jolloin sävellettiin ensimmäiset suomalaiset tangot. Alun perin tango oli ”hienompaa” musiikkia, jota tanssittiin lähinnä hienoissa tilaisuuksissa. 40-luvulla tapahtui tangon lopullinen "suomettuminen" alkuperäisestä, ilmeikkäämmästä argentiinalaisesta kantamuodostaan. 1950-luvulla erityisesti Olavi Virta teki useista suomalaisista tangoista unohtumattomia suomalaisuuden tunnusmerkkejä. 1960-luku oli tangon levytyksessä kulta-aikaa. Tango-kuume valtasi lavat, ja mm. Annikki Tähti muistelee, että Pohjanmaalle ei tarvinnut mennä keikalle ellei ollut riittävästi laulettuja tangoja ohjelmistossa. Paljon tangoja säveltäneen Toivo Kärjen rinnalle nousi uusi nimi Unto Mononen. 1960-luvun puolivälissä (televisioiden alkaessa yleistyä) tanssilavakulttuuri alkoi hiipua.

1970-luku ja Finnhits

Fredi, Katri Helena, Jussi&The Boys, Irwin Goodman, Kirka, Ami Aspelund, Kai Hyttinen, Markku Aro, Pasi Kaunisto, Marion, Tapani Kansa, Danny, Kisu, Frederik, Jukka Kuoppamäki, Lea Laven, Reijo Taipale, Eija Sinikka, Virve "Vicky" Rosti, Matti Esko, Pepe Willberg, Taiska, Mikko Alatalo, Juha "Watt" Vainio, Kari Tapio, Freeman, Maarit ja lukuisat muut artistit muokkasivat 70-luvulla suomalaisen iskelmämusiikin omille uomilleen. 1960-luvulta alkaen Suomessa jalansijaa saanut ulkomainen ja orastava kotimainen rockmusiikki muokkasivat myös iskelmämusiikkia. Suomalaiseen musiikkituotantoon liittyy oleellisesti ulkomaisista kappaleista tehdyt käännösversiot sekä iskelmä- että rockmusiikissa. Useat 1970-luvun artistit eivät esittäneet pelkästään perinteistä tanssi- ja iskelmämusiikkia, vaan laajensivat repertuaariaan myös viihde- ja rockmusiikkiin.

Tangon uusi tuleminen

1980-luvulla alkoi tangon elpyminen. Suurta osaa tangon uudessa tulemisessa on näytellyt Seinäjoella joka kesä järjestettävät Seinäjoen tangomarkkinat. Vuonna 1999 Seinäjoen tangomarkkinat juhlivat 15-vuotista taivaltaan. Tapahtuma on elvyttänyt suomalaisen tangon uuteen kukoistukseensa ja tehnyt tunnetuksi useita suomalaisia tangon taitajia vuosittain valittavine tangokuninkaallisineen. 90-luvulle tultaessa myös kiinnostus alkuperäistä argentiinalaista tangoa kohtaan on herännyt ja suomalaisen tangon rinnalle on nousemassa enemmän konserttimusiikiksi muotoutunut argentiinalaisen tangon suuntaus. Tänä päivänä myös oopperalaulajat ja sinfoniaorkesterit ovat löytäneet tangon. Iskelmä- ja tanssimusiikkia arvostetaan korkealle tämän päivän viihdemusiikkina.

Suomirock

’50

Suomessa suuri yleisö sai kuulla 18. marraskuuta 1955 elokuva Asphalt Junglen (Älä käännä heille selkääsi) ensi-illassa valtakunnan ensimmäisenä rock-kappaleena Bill Haley and the Cometsin "Rock Around The Clock":in, jota pidetään ensimmäisenä rock’n’roll-kappaleena.

Suomalaissovitus Asphalt Junglen elokuvakappaleesta sai nimekseen "Tunnista toiseen". Se kuului sekä Harmony Sistersien että Reijo Kallion repertuariin. Tuolloin ei kukaan puhunut rockista - kyseessä oli vain uusi iskelmä. Rock’n’rollia ei soitettu alkuperäisen mallin mukaan kitara-basso-rummut -kokoonpanolla, vaan kappaleet sovitettiin big bandille. Lopputulos kuulosti lähinnä swingiltä/foxilta.

Tärkeimmät rock-tapahtumat Suomessa 1950-luvulla olivat kaikenlaiset kloonien etsintäkilpailut. Suomesta haettiin jo tuolloin omaa Elvistä ja Tommy Steeleä. Aikalaiset ristivät Liemolan Lassen lopulta Suomen Paul Ankaksi. Lavojen ja tanssipaikkojen tapahtumissa säestäjäbändinä oli usein Onni Gideonin yhtye, joka vuonna 1957 levytti ensimmäisen suomalaisen rock-kappaleen "Hawaiian rock". Kaiken kaikkiaan suomalaiset eivät syttyneet rock’n’rollille niin paljon kuin melodisemmalle popille, jota esimerkiksi Paul Anka edusti.

’60

1960-luvulla nousi suosioon rautalankamusiikki. Suomalaisten rockmuusikoiden esikuvina toimivat yleisesti englantilaiset ja yhdysvaltalaiset muusikot. Alunperin rautalankaa esitettiin instrumentaalisesti - rautalankabändin sydämen muodostikin kaksi kitaraa - soolokitara ja komppikitara bassokitaran ja rumpujen täydentäessä kokonaisuuden. Tunnettuja suomalaisia rautalankayhtyeitä olivat mm. The Sounds ja The Strangers. Rautalankamusiikki oli ensimmäinen musiikkityyli, joka oli selkeästi nuorten omaa musiikkia. Instrumentaalimusiikkina se kuitenkin alkuviehätyksen jälkeen alkoi tuntua liian yksitoikkoiselta. Emma-valssi - tällä kertaa rautalanka-versiona - oli jälleen listahitti.

Koko maailman tietoisuuteen nousi kaksi englantilaista huippuyhtyettä 1960-luvulla: The Beatles ja The Rolling Stones. Musiikin tyylikeinona oli tarttuvat sanoitukset, laulustemmat ja eteenpäin vievä beat-rytmi. Muusikot kautta maailman ottivat vaikutteita näistä yhtyeistä ja uusia rockyhtyeitä syntyi huimaavalla vauhdilla. Suomessa syntyneen populaarimusiikin keskeisiksi nimiksi nousivat mm. Danny, Kirka ja Eero & Jussi. ’60-luvun tunnusomainen piirre on, että ulkomaiset hitit käännettiin suomen kielelle. You’re no good - Paha oot; Long tall Sally - Rehtorin luiseva Salli jne…

1960-luvulla Yhdysvaltojen kaupungeissa vallitsi folk-musiikin suuri suosio, jonka yksi suurimpia nimiä olivat mm. Bob Dylan, Arlo Guthrie ja Joan Baez. Usea suomalainen nuori muusikko nousikin pinnalle omien folk-kappaleiden myötä, kuten Jukka Kuoppamäki, Irwin Goodman ja Hector. Rock-Jerrykin muuttui trendikkäästi Folk-Jerryksi.

’70

1960-luvun loppupuolella vallitsi maailmalla progressiivisen sekä psykedeelisen rockin kausi. Progressiivisessa rockissa painopiste oli soittamisen virtuoottisuudessa ja vaikeudessa sekä musiikkiin liittyi oleellisesti improvisointi. Psykedeelisessä rockissa oli tavoitteena saavuttaa musiikin avulla toinen ulottuvuus. Musiikkiin liittyi oleellisesti nuorison suosima hippiliike - rauhaa ja rakkautta korostava elämänmuoto. Suomessa psykedeelinen rock ja proge vaikuttivat enimmäkseen 1970-luvun puolella. Tunnetuimpia progeyhtyeitä olivat Wigwam, Tasavallan Presidentti, Kalevala ja Blues Section.

1970-luvulla suomirock alkoi etsiä omaa identiteettiään. Enää ei tyydytty ainoastaan käännöskappaleisiin, vaan sanoituksiin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Ulkokohtaisesta tapahtumien kuvaamisesta siirryttiin henkilökohtaisempiin tilannekuvauksiin ja tunteiden kuvaamiseen, jotka eivät välttämättä aivan ensi kuulemalla ratkea. Perinteistä rock and rollia soittaneen Hurriganes-yhtyeen rinnalle nousi musiikintekijöitä, jotka käyttivät omaperäisempää suomalaista musiikkikieltä. Laulujen ja tekstien tekijöistä nousivat tunnetuiksi mm. Mikko Alatalo sekä Juice Leskinen Coitus Int -yhtyeineen.

’80

1980-luvun loppupuolella ja 1980-luvun ensimmäisinä vuosina suomalaiset nuoret muusikot saivat vaikutteita mm. Englannissa suosioon nousseilta punkyhtyeiltä. Punkvaikutteista musiikkia tekivät Suomessa mm. Pelle Miljoona, Hassisen Kone ja Eppu Normaali.

1980-luvulle syntyivät ensimmäiset suomalaiset megayhtyeet ja -artistit. Kaksi porilaista yhtyettä - Yö ja Dingo saavuttivat suuren suosion erityisesti teinityttöjen keskuudessa. Yhtyeiden sanoitukset olivat keskeisiä ja sisälsivät usein romantiikkaa. Vuosikymmenen alussa perustettiin näihin päiviin asti suosionsa säilyttänyt yhtye J. Karjalainen ja Musta lasit. Karjalaisen yhtyeen musiikki sai vaikutteensa pääasiassa bluesista ja folkista. Suomalaista rockia tehtiin myös pilke silmäkulmassa. Huumorin rikastuttamia rockbändejä olivat mm. Leevi & The Leavings, Sleepy Sleepers sekä Alivaltiosihteeri ja Lapinlahden Linnut.


Lähteet: 

Asplund Anneli & Forstadius Annukka. 1989. Unilintu. Sata suomalaista kehtolaulua. SKS.

Asplund Anneli & Hako Matti toim. 1981. Kansanmusiikki. SKS. Helsinki.

Dahlström Fabian & Salmenhaara Erkki. 1995. Suomen musiikin historia 1. Ruotsin vallan ajasta romantiikkaan. WSOY. Porvoo.

Kasper Eira & Lampila Raija. 1996. Opus. Suomalaisena musiikin maailmassa. Otava.

Sävelten maailma. Osat 3-5 WSOY

 


Terminologiaa:

Impressionismi

Ranskalainen alunperin maalaustaiteesta (v. 1867) liikkeellelähtenyt suuntaus joka levisi myös musiikkiin. Maalaustaiteessa impressionismin edustajia ovat esim. Monet, Manet, Cezanne, Degas ja Sisley). Musiikillinen impressionismi pyrkii kuvaamaan usein luonnosta saatuja vaikutelmia - ei kuitenkaan realistisesti jäljitellen, vaan abstrakteja tunnelmia luoden. Impressionistit käyttivät kvartti- ja kvinttiparalleeleja, pentatoniikkaa, kokosävelasteikkoja ja itämaisia vaikutteita sävellyksissään. Harmoniassa puuttuu usein esim. romantiikalle ominainen voimakas dissonanssien ja konsonanssien vaihtelu. Impressionismin edustajia ovat Claude Debussy ja Maurice Ravel, sekä Suomessa Selim Palmgren (pianosävellykset), Uuno Klami (orkesterituotanto) ja Jean Sibelius (orkesterirunoelma Aallottaret).

 

Ekspressionismi

Ranskalainen taidesuuntaus n. 1900-1930 -luvuilla. Ilmaisulle on olennaista minäkeskeisyys, subjektiivisen ilmaisun rehellinen toteuttaminen perinteiset muodot syrjäyttäen. Ekspressionismi syntyi vastakohdaksi impressionismille ja myöhäisromantiikalle, ja sen merkittävä edustaja on Arnold Schönberg.

 

Tonaalisuus

Tonaalinen musiikki noudattaa tiettyä sävellajia (lukuunottamatta lyhyitä modulaatioita). Länsimaiseen taidemusiikkiin vakiintui tonaliteetti barokin aikana ja alkoi rakoilla 1800-luvun loppupuolella.

 

12-säveljärjestelmä eli dodekafonia

Dodekafonian perusteiden mukaan kaikki tasavireisen kromaattisen sävelasteikon sävelet (=pianossa mustat ja valkoiset koskettimet) ovat tasa-arvoisia. Säveltäjä tekee 12 sävelestä sarjan, jossa jokainen sävel esiintyy vain yhden kerran. Tätä sarjaa käytetään joko alkuperäismuodossa tai tiettyjen sääntöjen mukaan muunneltuna. Wienin toinen koulukunta (Arnold Schönberg, Alban Berg ja Anton Webern) kehittivät dodekafoniaa ja edelleen sarjallisuutta.

 

Atonaalisuus

Musiikki, joka ei ole tonaalista on atonaalista. Atonaalisessa musiikissa ei saa syntyä tunnetta, että jokin sävel olisi keskipiste; että sävellys menisi tietyssä sävellajissa. Kukoistuskausi oli n. 1915-1930, jolloin Arnold Schönberg ja hänen oppilaansa Anton Webern toteuttivat suuntausta.

 

Myöhäisromantiikka

1900-luvun alkupuolella esiintynyt tyylisuuntaus, jolle on ominaista pitkälle kehittynyt kromaattisuus (Esim. Mahler).

 

Modernismi

Modernismi tarkoittaa arkikielessä 1900-luvun musiikkia, joka on vastakohtainen 1800-luvun romanttiselle musiikille.

 

Uusklassismi

1900-luvun suuntaus, jossa tukeudutaan 1600- 1700-lukujen musiikkiin. Taustalla on ajatus objektiivisuudesta ja asiallisuudesta, joiden avulla pyritään ongelmattomaan musiikin tekemiseen ilman tunteilla ja sointiväreillä mässäilyä.

 

Sarjallisuus

Dodekafonian pohjalta kehittynyt tyyli, jossa sarjallinen muoto koskee sävelkorkeuden lisäksi myös esimerkiksi aika-arvoja, voimakkuusasteita ja sointivärejä. Tietty lukusarja voi hallita musiikin kaikkia osa-alueita; säveltäjä tekee myös matemaattisia muunnoksia sarjasta.

 

Kenttätekniikka

Kenttätekniikassa käytetään klustereita, jotka ovat sävelryppäitä (esim. pianon koskettimet, jotka soivat kun laitat niiden päälle kämmenen tai kyynärvarren). Kenttä rakentuu useista musiikillisista osatekijöistä, jotka liikkuvat ja muodostavat näin koko ajan muuttuvan kudoksen.

 

Elektronimusiikki

Nimitystä käytetään kaikesta sähköistä tekniikkaa apuna käyttävästä musiikistä. Esim. sävellys, jossa on äänitetty taustanauha orkesterin kanssa on elektronista musiikkia.